Ei saa kesyttää, sellaista sydäntä Joka lyö kipinää, innostuksen sytyttää

Kiitoskakku on tuhottu jo aikaa sitten ilman kuvan kuvaa, jonka jälkeen haipakkaa onkin riittänyt. Tai jos vapaa-aikaa onkin ollut, silloin intressit ovat olleet muualla kuin tietokoneen ruudussa. Paljon on tapahtunut, vaikka blogissa onkin pidellyt hiljaista. Marraskuun alussa olin kotiseudulla käymässä, välissä myös pääsykokeet ja töitä, viikonloppu ensiapukurssin merkeissä, kirpparitavaroiden laittelua ja viimein myös iloinen muutoksen tuulen puuska, pääsin opiskelemaan! Ammattikorkeakoulu Etelä-Karjalassa kutsuu, hyväksymiskirje tipahti postiluukusta perjantaina. Ja voi sitä onnen kyynelten määrää! Vieläkin tuntuu vaikealta uskoa että haave fysioterapeutin koulutuksesta on nyt viimein toteutunut, toisinaan jopa pelkään että koulusta tulee kirje, jossa ilmoitetaan jostakin tietojärjestelmä-virheestä. Ehkä se sitten tammikuussa vihdoinkin uppoutuu kalloon.
Paitsi että koulu-uutinen on aiheuttanut suunnatonta riemua, on se myös aiheuttanut hiusten harmaantumiskauden seuraavaksi kuukaudeksi, kun täytyy aloittaa muuttolaatikoiden pakkaus sekä asunnon etsintä. J:lle asunto täältä pääkaupunkiseudulta on jo onneksi löytynyt, eli puolet huolesta on jo ohi - miehän pääsen kouluun vaikka vanhempien nurkista jos niikseen tulee eikä asuntoa näy ja kuulu.
Ja todellakin, sekin vielä - avoliitto vaihtuukin kas kummaa kaukosuhteeksi. Kilometrejä ei ole kuin parin tunnin ajomatkan verran, mutta se että todella asutaan kahdessa eri osoitteessa saattaa tuntua oudolta aluksi. Kaikelta ylitsepursuavalta riemultani en kuitenkaan uskalla pelätä välimatkaa ja sen aiheuttamia kommervenkkejä. Onhan J työnsä puolesta tälläkin hetkellä melko erilaisessa vuorokausirytmissä kuin mie, joten en usko Lappeenrannassakaan kaipaavani häntä koko ajan viereeni. Ja kaikessa tässä optimismissani oon sitä mieltä, että ne esteet, jotka meidän on tarkoitus ylittää, voidaan ne ylittää vaikka erillään asutaankin.
 Suurin huoli joka koulun aloitukseen liittyy, on raha. Olisin varmasti pystynyt neuvottelemaan itselleni siirron nykyisessä työpaikassani, mutta jo ennen pääsykoetulosten saantia olin päättänyt, että jos kutsu Lappeenrantaan käy sanon adjö kaupan kassalle ja keskitän voimavarani opiskeluun. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että lähes jokakuukautiset ostoshetket Iittalalla ja Marimekolla tulevat seuraavan kolmen ja puolen vuoden ajan olemaan pelkkä kaunis muisto kadonneesta. Kunhan opintoihin on saanut jonkinlaista rutiinia, pitää pohtia haenko osa-aikatyötä vai köyhäilenkö tukien ja satunnaisten hierontahommien turvin. Tiedän että vanhempieni avustuslipas on varmasti melko ehtymätön, mutta jo vuosia itsenäisesti asuneena käsi ojossa ruinaaminen vaatii eittämättä muutamat niellyt ylpeydet.
Edelliseen postaukseen viitaten, tämän joulun teko tänne minun ja J:n yhteiseen asuntoon jäikin sitten melko vähäiselle, mutta onneksi molemmat pääsemme Imatralle nauttimaan joulusta, ennen kuin viimeisten päivien tehopuunaus on edessämme.

Suvi Teräsniska - Ei saa kesyttää

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa

Voiko kauniimpaa aamuherätystä olla kuin että ikkunan takana lumihiutaleita pyryttää hiljalleen maahan? Mittarin mukaan lämpö on nollassa, eli tiedän kyllä että ensilumi on poissa jo iltapäivällä, mutta jo pelkkä ajatus siitä että tänne ruuhkasuomeenkin on saatu ensilumi herättää mieletöntä toivoa.
Tässä vaiheessa kannattaakin varmaan mainita, millainen joulufriikki (jopa natsi) oikein olen. Uusista vuosista, juhannuksista ja kaiken maailman pilipali-juhlista viis, mutta jos mie en pääsisi jouluksi kotiin ja töistä vapaata, itku tuskin olis kaukana. Tänä vuonna onnistuin mankumaan talvilomani joulunalusviikolle, jotta pääsen jo hyvissä ajoin auttelemaan äitiä ja iskää jouluvalmisteluissa. Tavallisesti kun olen ollut enemmän tai vähemmän pummina valmiiseen pöytään -asenteella liikenteessä, mutta kun tätä ikää karttuu niin alan epäillä ettei miulle ihan tosta noin vaan töiden ohella järjestetä lapsuuden joulun veroisia karkeloita ilman minkäänlaista omaa osallisuutta. Vaikka myönnetään, viime joulustakin selvittiin, vaikka äitini ei jouluverhoja ripustanutkaan.
Keskustelin vastikää töissä yhden kolleegani kanssa, joka on omien sanojensa mukaan hyvin antijouluinen. Ja tätä mie en voinut kuin ihmetellä. Tiedän kyllä että jouluvastaisia täällä Suomessa löytyy Paljon, vaikka juhla onkin suurin valopilkku monen kuukauden kaamoksen keskellä. Tähän joulumielialaan vaikuttaa varmasti se, jos perhe on esimerkiksi eronnut. Kun omakohtaista kokemusta ei ole, en voi edes kuvitella miltä tuntuisi viettää joulua kahdesti, niin että jouluaattona ei välttämättä edes tapaisi molempia vanhempiaan. Viime vuonna stressin aiheutti jo se, että joulunpyhiin piti mahduttaa myös J:n vanhempien luona vierailut. Enkä todellakaan väitä että meidän ydinperheen joulut ovat olleet taivaallisen harmonian ilmentymiä - milloin on riidelty joulukirkkoon lähdöstä, siitä ettei aattona ole saanut avata tietokonetta, siitä että joulua on vietetty hotellihuoneessa Levillä ja viime vuonna ensimmäisenä joulunani helsinkiläisenä siitä, onko joulunpyhinä pakko ravata kaikissa mahdollisissa kyläpaikoissa. Mutta minkäs teet, kun Imatralla-oloaikaa oli siunattu ruhtinaalliset viisi päivää ja seuraava kotikunta reissu häämöttää hamassa tulevaisuudessa. Kaikesta arkisesta nahinasta huolimatta joulu on aina ollut miulle se kaikista pyhin, lämmin, kodikkaan punainen juhla, jota ympäröi pihalla valkeat kinokset. Nirvana lähestyy jo pelkästä ajatuksesta...
Kun tänä vuonna lähden Imatralle jo joulukuun puolessa välissä, olen rationalisoinut itelleni, että joulu pitää kotiin laittaa jo heti marraskuussa, jotta siitä ehtii nauttia täällä. J ei tästä ajatuksesta ollut yhtä innoissaan, ja jos J olis ollut miun vieressä viime lauantaina Anttilassa kun kyselin myyjältä joululevyhyllyjen perään, olis hän joko vajonnut maan alle tai toimittanut miut suljetulle osastolle. Eikä se myyjä kyllä ymmärtänyt miuta yhtään sen enempää. Miehet!
Meidän Nella-koira oli sunnuntaista tiistaihin hoidossa ystävien luona Espoossa, kun myö itse reissattiin Tukholmassa. Leivoin eilen illalla suklaisen kakkupohjan jotta voin sunnuntaina keitellä heille kiitoskahvit. Heti kun aamulla näin tuon lumen, iski idea että kakku pitäisi kuorruttaa sokerikuorrutteella ja siihen päälle tehdä ensilumi tomusokerista. Mutta saas nähdä mitä kakulle lopulta keksin, mutta jos se näyttää syötävältä kenties se päätyy sitten tännekin.
Mutta siihen asti mie keskityn fiilistelemään lähestyvää talvea ja joulua!

Varpunen jouluaamuna

Sama nainen

Nonnih! Tässä sitä ollaan.
Toistaiseksi itsekritiikkini tekstejäni kohtaan on niin korkealla tasolla, etten aio tuhlata koko valoisinta aikaa lauantaipäivästä miettimässä mitä teille itsestäni kertoisin. Kerron siis vain sen kuka olen ja mistä tulen blogissani jatkossa kirjoittamaan.
Olen Laura, imatralainen helsinkiläinen, ikää 20 vuotta ja rippeet päälle. Blogin perustamista olen pohtinut pitkään, mutta aina jokin kummallinen voima sen on estänyt. Olen terrorisoinut idean vähättelemällä ajatuksieni ja kirjoitustaitojeni tasoa, morkkaamalla jokaikistä ei-niin-nasevaa nimiehdotelmaa tai jättäytymällä jälkeen nykyteknologian junasta peukalo keskellä kämmentä. Jonkin hetkellisen aivopierun yhteydessä sitten repäisin, logiikasta viis ja blogi pystyyn.
Vaan kuinkas sitten kävikään, kysyisi Tove Jansson. Noh, syntyi Keittiökaraoke. Ei, en harrasta karaokelaulantaa julkisesti (singstaria kylläkin, kunhan nousuhumala on tarpeeksi kohdillaan), enkä ole verrannollinen moniin muihin ruoka- ja leivontabloggaajiin taidolliselta tasoltani. Mutta kaikesta tästä huolimatta rakastan musiikkia, erityisesti kotimaista. Rakastan myös ruokaa ja leivonnaisia, lähes kaikkea mitä hella-jääkaappi-ruokapöytä -akselilta nokkani eteen tuodaankaan. Tietenkin toivon jonakin päivänä nousevani vähintään Bree VanDeKampin rinnalle täydellisten emäntien kärkikastiin, mutta siihen saakka tyydyn laulamaan radion mukana valitettavaa tiskikasaa tuhotessani. Ja raportoimaan musiikista, ruuasta ja muistakin elämäni pienistä ilon asioista teille.

Chisu - Sama nainen